En ole kirjoittanut, koska en ole onnellinen. Olen kadottanut yhteyden unelmiin ja itseeni - tai siihen illuusioon, josta haluaisin pitää kiinni. Ensin päätin vain poistaa tämän blogin ja aloittaa tyhjästä täysin eri tyylillä, mutta mitä se auttaa tai vielä paremmin: Mitä väliä sillä on?
Minä olen ihastunut kahteen ihmiseen. Toisessa rakastan hänen elämäntyyliään, asennettaan, ystäviään, ulkonäköään, ajatuksiaan, taidettaan, käsiensä jälkeä. En keksi montakaan asiaa, mitä en rakastaisi hänessä. Minun ajatuksissani hän on itse täydellisyys, jota minä en koskaan voi saavuttaa. Toinen tunteideni kohde sen sijaan on paljon tavallisempi ihminen. En edes tunne häntä kunnolla, joten en ole varma, rakastanko muuta kuin hänen ulkonäköään ja suhtautumistaan elämään. Kuvittelen tietäväni, mitä hän ajattelee ja haluaa ja toivoo, vaikka olemme puhuneet vain muutaman kerran, vain parina hassuna iltana.
On minulla kolmaskin rakkaus. Kutsuisin häntä kyllä enemmän perheekseni, joksikin, joka vain on elämässäni ilman että minä voin siihen vaikuttaa ja josta en voi koskaan päästää täydellisesti irti enkä pystyisikään siihen. Häntä kutsutaan myös avopuolisoksi. Miten aikuinen ja typerä sana.
Minä olen ihastunut ja sekaisin ja minusta tuntuu kuin eläisin häkissä.
Vaan mitä silläkään on väliä. Tärkeintä on kai, että häkissäni on papuja ja hedelmiä ja ehkä välillä jopa omenamehua tai kaurajäätelöä. Sieltä pääsee lenkille ja elokuviinkin. Käyn elokuvissa nykyään monta kertaa kuukaudessa.
Olen sittenkin hattivatti. Seilaan ennalta määrättyä reittiä, vaikka tiedän, etten ikinä tule pääsemään mihinkään saati suuremmin edes nauttimaan matkasta. Vai nautinko?
tiistai 8. tammikuuta 2013
lauantai 3. maaliskuuta 2012
Elämäni hattivattina
Tuskin kukaan haluaa identifioida itseänsä hattivatteihin. Niiden elämä on saavuttamatonta päämäärää kothi matkustamista eli juuri sellaista kuin ihmisten elämä pahimmillaan. Ei ole varmaa, onko niillä tunteita tai pystyvätkö ne kommunikoimaan, sillä ainakaan ne eivät näytä sitä.
Toisinaan minä koen olevani hukassa kuin hattivatti. Suoritan jonkun muun tärkeäksi määrittelemiä askareita ja velvollisuuksia vailla todellista tietoa siitä, mitä minä saavutan tuhlaamalla aikaani sellaiseen. Välillä en tunne iloa enkä surua, vaan päivät vain vierivät ohitse. Välillä saatan olla suuressa ihmisjoukossa muka lataamassa akkujani ja rentoutumassa, mutta todellisuudessa tajuan olevani yhtä lailla toisten tuupittavana ja tunteettomana kuin mistään mitään tietämätön heinänkorsi viljapellossa.
Mielestäni hattivateilta on hyvä ottaa mallia pienissä asioissa. Vaikka niiden päättymätön vaellus on surullista, kertoo se kuitenkin uskomattomasta halusta päästä perille ja yrittää mahdottomaltakin tuntuvaa urakkaa. Minunkin elämässäni on monia asioita, joista salaa haaveilen, mutta joita en itsekään usko saavuttavani.
Toinen hyvä puoli pienissä valkoisissa otuksissa on kohtuullisissa rajoissa pysyvä tunteettomuus ja epäitsenäisyys. Minusta jokaisen ihmisen on välillä heittäydyttävä autuaan välinpitämättömäksi maailman murheista ja päässä pyörivistä tehtävistä ja rästissä olevista kotitöistä ja vain rojahdettava sohvalle tai parhaassa tapauksessa pehmustetulle aurinkotuolille nauttimaan itsestään ja olemassaolostaan. Sillä aivan varmasti hattivatteja kuitenkin kiinnostaa olla olemassa kuten kasvejakin (kurottavathan ne aina lehtensä aurinkoa kohti saadakseen enemmän valoa). Samalla tavoin ihmisten tulisi välillä luopua omasta egostaan ja olla osa joukkoa. Parhaiten sellaiseen tunteeseen tietenkin pääsee yhteisen asian eteen ponnistellessaan, kuten vaikkapa ihmispyramidia rakennettaessa tai tehtäessä ennätystä maailman suurimmasta ihmisjoukosta puhaltamassa saippuakuplia. Sellaisissa tilanteissa ei vain voi eikä tarvitse pohtia sitä, että pyykit ovat pesemättä ja kesätyö hakematta ja maailmanympärysmatka tekemättä.
Minä vertaisin muuten hattivatteja muurahaisiin, mutta muurahaiset tekevät paljon elämänsä ja olemassaolonsa eteen. Hattivatit tuntuvat niihin verrattuna uskomattoman turhilta. Olen kuitenkin sitä mieltä, että minun elämäni kannalta molemmat ovat yhtä merkityksellisiä. Rakastan muurahaisia ja niiden seuraamista ja niistä lukemista ja niistä kirjoittamista ja puhumista, mutta yhtä paljon rakastan hattivateissa niiden arvoitusta. Tuskin ratkaisen sitä koskaan, ellen vaihda pääainettani filosofiaan ja ala pohtia elämän tarkoitusta niiden kautta, sillä vapaa-aikani ei yksinkertaisesti tahdo riittää, eikä Kela varmaan hyväksyisi opintopisteiden puutteen selitykseksi hattivattien arvoituksen pohtimista, mutta aion kuitenkin yrittää.
Ainakin minun lapseni tulevat saamaan hattivatin muotoiset pehmolelut ihan vain siksi, että muistaisivat merkityksettömien olioiden merkityksellisyyden. Loppujen lopuksi me ihmisetkin olemme vain hattivatteja maailmankaikkeudessa.
Toisinaan minä koen olevani hukassa kuin hattivatti. Suoritan jonkun muun tärkeäksi määrittelemiä askareita ja velvollisuuksia vailla todellista tietoa siitä, mitä minä saavutan tuhlaamalla aikaani sellaiseen. Välillä en tunne iloa enkä surua, vaan päivät vain vierivät ohitse. Välillä saatan olla suuressa ihmisjoukossa muka lataamassa akkujani ja rentoutumassa, mutta todellisuudessa tajuan olevani yhtä lailla toisten tuupittavana ja tunteettomana kuin mistään mitään tietämätön heinänkorsi viljapellossa.
Mielestäni hattivateilta on hyvä ottaa mallia pienissä asioissa. Vaikka niiden päättymätön vaellus on surullista, kertoo se kuitenkin uskomattomasta halusta päästä perille ja yrittää mahdottomaltakin tuntuvaa urakkaa. Minunkin elämässäni on monia asioita, joista salaa haaveilen, mutta joita en itsekään usko saavuttavani.
Toinen hyvä puoli pienissä valkoisissa otuksissa on kohtuullisissa rajoissa pysyvä tunteettomuus ja epäitsenäisyys. Minusta jokaisen ihmisen on välillä heittäydyttävä autuaan välinpitämättömäksi maailman murheista ja päässä pyörivistä tehtävistä ja rästissä olevista kotitöistä ja vain rojahdettava sohvalle tai parhaassa tapauksessa pehmustetulle aurinkotuolille nauttimaan itsestään ja olemassaolostaan. Sillä aivan varmasti hattivatteja kuitenkin kiinnostaa olla olemassa kuten kasvejakin (kurottavathan ne aina lehtensä aurinkoa kohti saadakseen enemmän valoa). Samalla tavoin ihmisten tulisi välillä luopua omasta egostaan ja olla osa joukkoa. Parhaiten sellaiseen tunteeseen tietenkin pääsee yhteisen asian eteen ponnistellessaan, kuten vaikkapa ihmispyramidia rakennettaessa tai tehtäessä ennätystä maailman suurimmasta ihmisjoukosta puhaltamassa saippuakuplia. Sellaisissa tilanteissa ei vain voi eikä tarvitse pohtia sitä, että pyykit ovat pesemättä ja kesätyö hakematta ja maailmanympärysmatka tekemättä.
Minä vertaisin muuten hattivatteja muurahaisiin, mutta muurahaiset tekevät paljon elämänsä ja olemassaolonsa eteen. Hattivatit tuntuvat niihin verrattuna uskomattoman turhilta. Olen kuitenkin sitä mieltä, että minun elämäni kannalta molemmat ovat yhtä merkityksellisiä. Rakastan muurahaisia ja niiden seuraamista ja niistä lukemista ja niistä kirjoittamista ja puhumista, mutta yhtä paljon rakastan hattivateissa niiden arvoitusta. Tuskin ratkaisen sitä koskaan, ellen vaihda pääainettani filosofiaan ja ala pohtia elämän tarkoitusta niiden kautta, sillä vapaa-aikani ei yksinkertaisesti tahdo riittää, eikä Kela varmaan hyväksyisi opintopisteiden puutteen selitykseksi hattivattien arvoituksen pohtimista, mutta aion kuitenkin yrittää.
Ainakin minun lapseni tulevat saamaan hattivatin muotoiset pehmolelut ihan vain siksi, että muistaisivat merkityksettömien olioiden merkityksellisyyden. Loppujen lopuksi me ihmisetkin olemme vain hattivatteja maailmankaikkeudessa.
maanantai 27. helmikuuta 2012
Tarina ystävästäni
Minulla on elämässäni yksi esikuva, josta haluaisin nyt kertoa teille kaikille. Hän ei ole kuuluisa näyttelijä eikä muusikko eikä ydinfyysikko, vaan vielä täysin keskeneräinen pieni ihminen, vain puolitoista vuotta minua vanhempi. Erikoisinta hänessä on se, että hän tekee niin paljon rakastamiaan asioita ja levittää niin paljon hyvää energiaa ympärilleen, että välillä minun on ollut pakko tosissani pohtia, onko hänen käytöksensä jopa maanista. Olen kuitenkin aina tullut siihen tulokseen, että ei ole, koska hän kuitenkin harrastaa myös ö-luokan elokuvien katselemista ja koko päivän pyjamassa haahuilemista ja kaikkia muitakin ajanvietteitä, joita tehdäkseen pitää vain osata täydellisesti rentoutua ja antaa asioiden mennä pään läpi kuin pieni ja mitätön tuulenviri vain.
Tärkeimmät asiat, joita minä hänessä kadehdin, ovat kyky nauttia elämästä melkein sen jokaisena hetkenä ja kyky antaa aikaa itselleen ja omalle keholleen. Ystävääni voisi säännöllisen joogaamisensa ja meditointinsa puolesta pitää jonkinlaisena guruna, mutta kun hän vielä yhdistää sen iloisiin, sosiaalisiin tai luoviin toimiin yksinäisen mietiskelyn sijaan, minun on välttämätöntä pitää häntä yli-ihmisenä.
Hän oli kerran viikonlopun luonani yötä. Aluksi pelkäsin, että meille tulee tylsää, koska en tuntenut häntä vielä kovin hyvin. Pelkoni osoittautuivat täysin turhaksi. Aina aamuisin kun heräsin, hän oli jo keittänyt teetä ja kattanut pöytään sämpylöitä ja viipaloituja tomaatteja ja istui lattialla mietiskelemässä ja vääntämässä kehoaan kummallisiin asentoihin, jotka kuulemma avasivat lukkoja ja antoivat hyvälle energialle tilaa kiertää pikkuvarpaissa ja korvannipukoissa asti. Syötyämme hän aina kysyi, onko minulla suunnitelmia ja jos minulla ei ollut, me lähdimme ulos ja hän keksi tekemistä minne ikinä menimmekin: istuimme padolla katselemassa virtaavaa vettä, hän opetti minua heittämään leipää, piirsimme hiekkaan ruutuhyppelypohjan ja hypimme ruutua, otimme maasta löytämämme narunpätkän ja hypimme aakkosia vuorotellen, kävimme ostamassa paketillisen jäätelöä ja söimme sen keskellä peltoa surkeilla pienillä ilmaislusikoilla, kiersimme ilmaisia museoita, matkustimme paikallisbussilla tietämättä päämäärää ja kysyimme tuntemattomilta sijaintiamme... Voisin listata hänen keksintöjään loputtomiin. Eivät ne tietenkään olleet niin poikkeuksellisia, mutta poikkeuksellista olikin, että hän oli niin vanha (yli kaksikymmentä) ja innostui silti niin kovin asioista, joita minä ainakin tein ala-asteikäisenä.
Iltaisin laitoimme hyvää, puoli-ilmaista, eettistä ja ekologista ruokaa (hän on tietenkin vegaani, rakastaa maailmaa ja eläimiä). Minusta tuntuu, että hänen päänsä pursusi toinen toistaan parempia reseptejä, joihin ei kuitenkaan tarvittu kuin muutama hassu aines ja laaja maustevarasto. Syötyämme katsoimme piirrettyjä tai dokumentteja ja joko taannuimme vielä enemmän lapsenmielisiksi tai sitten vakavoiduimme ja keskityimme solujen saloihin tai sademetsän ihmeellisiin eliöihin.
Minä voisin puhua hänestä loputtomiin, mutta samalla kun se saa minut iloiseksi, se raastaa sydäntäni. Minä ikävöin häntä. Emme ole nähneet yli vuoteen. Hän lähti maailmalle rinkkansa ja positiivisen mielensä kanssa. Sain viimeksi tammikuussa kortin Australiasta, johon hän kertoi päätyneensä niin monen maan jälkeen, ettei niitä ollut järjellistä luetella. Hän sanoi ikävöivänsä, mutta olevansa silti tällä hetkellä niin onnellinen, että tuskin on palaamassa Suomeen vielä ainakaan tänä vuonna. Enkä minä yhtään epäile sitä toteamusta.
Ikävästäni huolimatta olen onnellinen, että minulla on sellainen ystävä. Että minun seiniini liimatuille korteille on jokin hyvä tarina ja että ne herättävät onnellisia muistoja.
Tärkeimmät asiat, joita minä hänessä kadehdin, ovat kyky nauttia elämästä melkein sen jokaisena hetkenä ja kyky antaa aikaa itselleen ja omalle keholleen. Ystävääni voisi säännöllisen joogaamisensa ja meditointinsa puolesta pitää jonkinlaisena guruna, mutta kun hän vielä yhdistää sen iloisiin, sosiaalisiin tai luoviin toimiin yksinäisen mietiskelyn sijaan, minun on välttämätöntä pitää häntä yli-ihmisenä.
Hän oli kerran viikonlopun luonani yötä. Aluksi pelkäsin, että meille tulee tylsää, koska en tuntenut häntä vielä kovin hyvin. Pelkoni osoittautuivat täysin turhaksi. Aina aamuisin kun heräsin, hän oli jo keittänyt teetä ja kattanut pöytään sämpylöitä ja viipaloituja tomaatteja ja istui lattialla mietiskelemässä ja vääntämässä kehoaan kummallisiin asentoihin, jotka kuulemma avasivat lukkoja ja antoivat hyvälle energialle tilaa kiertää pikkuvarpaissa ja korvannipukoissa asti. Syötyämme hän aina kysyi, onko minulla suunnitelmia ja jos minulla ei ollut, me lähdimme ulos ja hän keksi tekemistä minne ikinä menimmekin: istuimme padolla katselemassa virtaavaa vettä, hän opetti minua heittämään leipää, piirsimme hiekkaan ruutuhyppelypohjan ja hypimme ruutua, otimme maasta löytämämme narunpätkän ja hypimme aakkosia vuorotellen, kävimme ostamassa paketillisen jäätelöä ja söimme sen keskellä peltoa surkeilla pienillä ilmaislusikoilla, kiersimme ilmaisia museoita, matkustimme paikallisbussilla tietämättä päämäärää ja kysyimme tuntemattomilta sijaintiamme... Voisin listata hänen keksintöjään loputtomiin. Eivät ne tietenkään olleet niin poikkeuksellisia, mutta poikkeuksellista olikin, että hän oli niin vanha (yli kaksikymmentä) ja innostui silti niin kovin asioista, joita minä ainakin tein ala-asteikäisenä.
Iltaisin laitoimme hyvää, puoli-ilmaista, eettistä ja ekologista ruokaa (hän on tietenkin vegaani, rakastaa maailmaa ja eläimiä). Minusta tuntuu, että hänen päänsä pursusi toinen toistaan parempia reseptejä, joihin ei kuitenkaan tarvittu kuin muutama hassu aines ja laaja maustevarasto. Syötyämme katsoimme piirrettyjä tai dokumentteja ja joko taannuimme vielä enemmän lapsenmielisiksi tai sitten vakavoiduimme ja keskityimme solujen saloihin tai sademetsän ihmeellisiin eliöihin.
Minä voisin puhua hänestä loputtomiin, mutta samalla kun se saa minut iloiseksi, se raastaa sydäntäni. Minä ikävöin häntä. Emme ole nähneet yli vuoteen. Hän lähti maailmalle rinkkansa ja positiivisen mielensä kanssa. Sain viimeksi tammikuussa kortin Australiasta, johon hän kertoi päätyneensä niin monen maan jälkeen, ettei niitä ollut järjellistä luetella. Hän sanoi ikävöivänsä, mutta olevansa silti tällä hetkellä niin onnellinen, että tuskin on palaamassa Suomeen vielä ainakaan tänä vuonna. Enkä minä yhtään epäile sitä toteamusta.
Ikävästäni huolimatta olen onnellinen, että minulla on sellainen ystävä. Että minun seiniini liimatuille korteille on jokin hyvä tarina ja että ne herättävät onnellisia muistoja.
maanantai 6. helmikuuta 2012
Rusinoista ja lapsuudesta
Minua yritettiin kerran kiusata ala-asteella, kun vein kouluun lelu- ja herkkupäivänä rusinoita. Kaikilla muilla oli karkkipussi tai Pringles-pötkö. Kovaäänisimmät pojat nauroivat minulle päin naamaa ja sanoivat, että äitini on varmaan aika hajamielinen ja unohti käydä kaupassa. Minä kerroin, että valitsin itse rusinani ja että meillä ei syödä karkkeja. Pojat yrittivät saada muitakin innostumaan ja huusivat välitunnilla minulle että mitä rusinatytölle kuuluu. En juuri kiinnittänyt heihin huomiota, koska minusta rusinat olivat parasta mahdollista herkkua. Kaverini tarjosivat minulle kyllä karamellejakin, mutta minusta ne maistuivat muovisilta. Eikä ehkä liene tarpeen sanoakaan, että pojat kyllästyivät, koska minä osoittauduin huonoksi uhriksi. Olin liian ylpeä ja onnellinen kuivatuista rypäleistäni, etten jaksanut välittää lisäainesekoituksillaan rehentelevistä pikkupojista.
Tänä päivänä muistelen tuota mielenkiinnolla. Olinko oikeasti ylpeä vai olinko vain tyhmä. Ehkä en edes ymmärtänyt, että minua yritettiin kiusata. Ehkä ymmärsinkin, mutten kehdannut näyttää sitä ja huomaamattani reagoin juuri oikealla tavalla. Ehkä itkin kotona illalla, mutta äiti osasi lohduttaa minua ja sai minut muistamaan, että tärkeintä on seisoa oman asiansa takana.
Ja niin minä aion seistä.
Tänä päivänä muistelen tuota mielenkiinnolla. Olinko oikeasti ylpeä vai olinko vain tyhmä. Ehkä en edes ymmärtänyt, että minua yritettiin kiusata. Ehkä ymmärsinkin, mutten kehdannut näyttää sitä ja huomaamattani reagoin juuri oikealla tavalla. Ehkä itkin kotona illalla, mutta äiti osasi lohduttaa minua ja sai minut muistamaan, että tärkeintä on seisoa oman asiansa takana.
Ja niin minä aion seistä.
perjantai 13. tammikuuta 2012
Muumimamma
En ole muutamaan päivään tai viikkoon pitänyt ajatuksiani kovin kummoisina, joten en myöskään ole tuntenut tarvetta niitä julkistaa. Nyt minua kuitenkin alkaa jo harmittaa tämä ajattelemattomuus ja saamattomuus, joten ainoa mahdollisuuteni taitaa olla tietoinen aivonystyröiden vaivaaminen.
Helpoimmaksi ajattelun aiheeksi koen Muumilaakson, johon hyvin mielelläni muuttaisin asumaan, joten siksi vuorossa onkin seuraava ihannoitava henkilö: Muumimamma. Valitsin hänet juuri tänään juuri siksi, että söin mahani täyteen karkkeja ja minulle tuli huono olo. Jos olisin karamellien sijaan tyydyttänyt herkkupäivätarpeeni leipomalla pipareita tai laittamalla uuniin pannukakun Muumimamman keittokirjan ohjeiden mukaan, olisin samalla kertaa tyydyttänyt sekä nälkäni että välttynyt tältä kammottavalta ololta.
Ruoanlaiton ja leipomisen lisäksi ihailen Muumimammaa, koska hän on niin lämmin ja kärsivällinen äiti ja vaimo, että se tuskin on mahdollistakaan. Minusta olisi ihanaa asettua (sitten kun olen ensin ollut tarpeeksi pitkän ajan hölmö tyttö ja rohkea puolierakko seikkailija) siniseen kolmikerroksiseen pyöreään taloon leipomaan pipareita, auttamaan lapsia piilopaikkojen keksimisessä, hoitamaan puutarhaa ja kertomaan isoäidin reseptikirjasta avun jokaiseen mahdolliseen pulmaan.
Lisäksi olen myös aika kateellinen Muumimamman uskomattomasta käsilaukusta, jonne mahtuu loputtomasti tärkeitä ja merkityksellisiä pikkuesineitä ja välillä jopa väsyneitä ja mukavuudenhaluisia pieniä lapsia. Eikä Muumimamman ja Muumipapan suhdetta pidä jättää mainitsematta, vaikkei moni Muumilaakson elämästä unelmoiva ehkä sitä ensimmäisenä kadehdikaan. Minä ainakin haluan yhtä onnellisen parisuhteen yhtä jännittävällä alulla. Odotan vieläkin, että uljas Muumini tulee pelastamaan minut hukkumasta ja ottaa minut asumaan itse rakentamaansa taloon lempeän villasukkia kutovan aaveen kanssa.
perjantai 30. joulukuuta 2011
Elintärkeät esineet
Minä rakastan listoja. Kirjoitan lähes päivittäin listoja kaikista mahdollisista asioista. Viimeksi tein listaa siitä, mitä tavaroita ilman en tulisi toimeen. Kyseiseen touhuun minut innoitti tietenkin 100 tavaran haaste, joka mainittiin ohimennen Tiede-lehden materialismia ja joulua käsittelevässä jutussa. Kyseessä on siis hanke, johon mukaan lähteneet pyrkivät valitsemaan 100 tavaraa, joita ilman eivät pärjää, ja laittamaan kaikki muut tavarat kiertoon.
Aluksi ajattelin, että 100 tavaraa on ihan mahdollinen, jos samanlaiset esineet saa laskea kokonaisuuksina (esim. haarukat ja kirjat) ja jos huonekaluja ei oteta huomioon, mutta enemmän pohdiskellessani tulin siihen tulokseen, että sadalla tavaralla on täysin mahdoton elää, mikäli haluaa ylläpitää minkäänlaista elintasoa tai itsenäisyyttä. Jossakin tavaranvähennysohjeessa sanottiin, että harvoin käytettävistä tavaroista voi hyvin luopua ja lainata niitä aina naapurilta. Minun mielestäni tuollainen ajattelutapa on kuitenkin melko naiivi. Mitä jos kaikki ihmiset luopuisivat mattopiiskoista ja piparimuoteista? Keneltä niitä sitten lainataan? Vai onko koko homman juju siinä, että mitään ei tehdä enää itse. Ei leivota, koska ei ole kulhoa eikä kaulinta eikä uunipeltiä. Ei käydä puolukassa, koska ei ole kumisaappaita eikä ämpäriä. Ei korjata itse rikkinäisiä vaatteita tai kodinkoneita, koska ei ole ompelukonetta eikä työkaluja.
Mitä enemmän sadan tavaran haastetta ajattelen, sitä kiukkuisemmaksi tulen. Eniten minun hermojani rasittavat ihmisten tekemät listat, joissa on lähinnä vaatteita ja teknisiä välineitä. Juuri kenenkään listalta ei löydy kodinkoneita, astioita, vuodevaatteita, kynää tai muitakaan ihan normaaleja asioita, joita varmasti tarvitaan joka päivä mikäli ei asuta hotellissa tai olla jatkuvalla reppumatkalla.
Toki haasteeseen kuuluu helpotus, että yhteisiä tavaroita ei pidä laskea, mutta minusta se on erittäin kiistanalaista, sillä ovatko yksinasuvankin astiat "yhteisiä"? Entä perheenäidin monitoimikone, jota kukaan muu ei käytä? Ja jos ajatellaan, että monitoimikone on yhteinen, koska sillä tehdään ruokaa kaikille, niin onko televisiokin yhteinen, jos sitä katsotaan yhdessä? Entä tietokone, tulostin, kamera, auto, vene, kakkosauto, polkupyörä...
Jotta en nyt menettäisi hermojani täydellisesti haasteen typeryydelle, listaan ne asiat, joilla pärjäisin useamman kuukauden, mikäli eläisin muiden nurkissa. Ensimmäinen vaihtoehto on se, mitä tarvitsen Suomessa ja jälkimmäinen se, mitä tarvitsen ulkomailla. Ihan vertailun vuoksi numeroin listani:
1. Reppu tai rinkka
2. Laukku tai kaulapussi
3. Lompakko
4. Ajokortti tai passi
5. Pankkikortti
6. Kirjastokortti tai matkavakuutuskortti
7. Kännykkä
8. Kännykän laturi
9. Tietokone
10. Tietokoneen laturi
11. Tietokonelaukku/suojapussi
12. Päiväkirja
13. Penaali
14. Lyijykynä
15. Pyyhekumi
16. Kuulakärkikynä
17. Erivärinen kuulakärkikynä
18. Romaani (sen voi aina vaihtaa toiseen, kun edellinen on luettu)
19. Muistikirja
20. Kalenteri tai matkapäiväkirja
21. Alusvaatteet (lasken tämän yhdeksi, koska en jaksa alkaa eritellä)
22. Bikinit tai pipo ja kaulahuivi (riippuen vuodenajasta, eikä niinkään siitä, olenko matkalla)
23. Käsineet
24. Sukkahousut
25. Toiset sukkahousut
26. Legginssit
27. Mekko
28. Erilainen mekko
29. Shortsit tai pitkät housut (riippuen vuodenajasta)
30. T-paita
31. Pitkähihainen t-paita
32. Toinen pitkähihainen t-paita
33. Lämmin paita
34. Takki
35. Kesäkengät / talvikengät (riippuen vuodenajasta)
37. Juhlakengät tai sandaalit
38. Kumisaappaat (vain Suomessa, enkä tarvitse näitä, jos ei ole sateinen sää)
39. Pelikortit
40. Hiusharja
41. Pyyhe
42. Korvalappustereot tai MP3-soitin
43. Laturi soittimeen
44. Piuha, jolla voi siirtää musiikkia koneelta soittimeen
45. Levyt (riittää, että ne ovat tietokoneeni muistissa, mutta laitoin ne kuitenkin tähän, koska on ehdottoman tärkeää, että ne ovat aina matkassa)
46. Hammasharja
47. Yöpuku tai suuri t-paita nukkumista varten
Jos joku on jaksanut lukea listani alusta loppuun asti olen ensinnäkin hämmästynyt ja toiseksi haluaisin kysyä, puuttuuko siitä mielestäsi jotain oleellista. En millään jaksa enää ajatella.
Aluksi ajattelin, että 100 tavaraa on ihan mahdollinen, jos samanlaiset esineet saa laskea kokonaisuuksina (esim. haarukat ja kirjat) ja jos huonekaluja ei oteta huomioon, mutta enemmän pohdiskellessani tulin siihen tulokseen, että sadalla tavaralla on täysin mahdoton elää, mikäli haluaa ylläpitää minkäänlaista elintasoa tai itsenäisyyttä. Jossakin tavaranvähennysohjeessa sanottiin, että harvoin käytettävistä tavaroista voi hyvin luopua ja lainata niitä aina naapurilta. Minun mielestäni tuollainen ajattelutapa on kuitenkin melko naiivi. Mitä jos kaikki ihmiset luopuisivat mattopiiskoista ja piparimuoteista? Keneltä niitä sitten lainataan? Vai onko koko homman juju siinä, että mitään ei tehdä enää itse. Ei leivota, koska ei ole kulhoa eikä kaulinta eikä uunipeltiä. Ei käydä puolukassa, koska ei ole kumisaappaita eikä ämpäriä. Ei korjata itse rikkinäisiä vaatteita tai kodinkoneita, koska ei ole ompelukonetta eikä työkaluja.
Mitä enemmän sadan tavaran haastetta ajattelen, sitä kiukkuisemmaksi tulen. Eniten minun hermojani rasittavat ihmisten tekemät listat, joissa on lähinnä vaatteita ja teknisiä välineitä. Juuri kenenkään listalta ei löydy kodinkoneita, astioita, vuodevaatteita, kynää tai muitakaan ihan normaaleja asioita, joita varmasti tarvitaan joka päivä mikäli ei asuta hotellissa tai olla jatkuvalla reppumatkalla.
Toki haasteeseen kuuluu helpotus, että yhteisiä tavaroita ei pidä laskea, mutta minusta se on erittäin kiistanalaista, sillä ovatko yksinasuvankin astiat "yhteisiä"? Entä perheenäidin monitoimikone, jota kukaan muu ei käytä? Ja jos ajatellaan, että monitoimikone on yhteinen, koska sillä tehdään ruokaa kaikille, niin onko televisiokin yhteinen, jos sitä katsotaan yhdessä? Entä tietokone, tulostin, kamera, auto, vene, kakkosauto, polkupyörä...
Jotta en nyt menettäisi hermojani täydellisesti haasteen typeryydelle, listaan ne asiat, joilla pärjäisin useamman kuukauden, mikäli eläisin muiden nurkissa. Ensimmäinen vaihtoehto on se, mitä tarvitsen Suomessa ja jälkimmäinen se, mitä tarvitsen ulkomailla. Ihan vertailun vuoksi numeroin listani:
1. Reppu tai rinkka
2. Laukku tai kaulapussi
3. Lompakko
4. Ajokortti tai passi
5. Pankkikortti
6. Kirjastokortti tai matkavakuutuskortti
7. Kännykkä
8. Kännykän laturi
9. Tietokone
10. Tietokoneen laturi
11. Tietokonelaukku/suojapussi
12. Päiväkirja
13. Penaali
14. Lyijykynä
15. Pyyhekumi
16. Kuulakärkikynä
17. Erivärinen kuulakärkikynä
18. Romaani (sen voi aina vaihtaa toiseen, kun edellinen on luettu)
19. Muistikirja
20. Kalenteri tai matkapäiväkirja
21. Alusvaatteet (lasken tämän yhdeksi, koska en jaksa alkaa eritellä)
22. Bikinit tai pipo ja kaulahuivi (riippuen vuodenajasta, eikä niinkään siitä, olenko matkalla)
23. Käsineet
24. Sukkahousut
25. Toiset sukkahousut
26. Legginssit
27. Mekko
28. Erilainen mekko
29. Shortsit tai pitkät housut (riippuen vuodenajasta)
30. T-paita
31. Pitkähihainen t-paita
32. Toinen pitkähihainen t-paita
33. Lämmin paita
34. Takki
35. Kesäkengät / talvikengät (riippuen vuodenajasta)
37. Juhlakengät tai sandaalit
38. Kumisaappaat (vain Suomessa, enkä tarvitse näitä, jos ei ole sateinen sää)
39. Pelikortit
40. Hiusharja
41. Pyyhe
42. Korvalappustereot tai MP3-soitin
43. Laturi soittimeen
44. Piuha, jolla voi siirtää musiikkia koneelta soittimeen
45. Levyt (riittää, että ne ovat tietokoneeni muistissa, mutta laitoin ne kuitenkin tähän, koska on ehdottoman tärkeää, että ne ovat aina matkassa)
46. Hammasharja
47. Yöpuku tai suuri t-paita nukkumista varten
Jos joku on jaksanut lukea listani alusta loppuun asti olen ensinnäkin hämmästynyt ja toiseksi haluaisin kysyä, puuttuuko siitä mielestäsi jotain oleellista. En millään jaksa enää ajatella.
maanantai 19. joulukuuta 2011
Niiskuneidistä
Minun elämäni on yhtä suurta suunnitelmaa. Suunnittelen ja teen listoja ja teen listoja ja suunnittelen. Mitään ei silti tapahdu. Mikään ei silti muutu. Olen jopa harkinnut koko tämän blogin poistamista, sillä kuten sanoin, ei minua ole olemassa, en minä ole mitään.
Minua kuitenkin harmittaa niiden kolmen ihmisen puolesta, jotka mitä todennäköisimmin ovat oikeita käsin kosketeltavia ihmisiä ja joka mitä toivottavimmin vielä viikonkin päästä muistavat yhden uuden nimen seuraamiensa blogien listalla. Minua itseäni ainakin harmittaisi, jos harrastaisin tuollaisten listojen tekemistä ja uusi aluevaltaukseni yhtäkkiä katoaisi viestiä jättämättä.
Niinpä aion jatkaa Muumilaakso-teemalla ja kirjoittaa, miksi haluaisin olla Niiskuneiti. Niiskuneidin kadehdittavat piirteet tulevat tässä:
- rakkaus Muumipeikkoa kohtaan
- tyttömäisyys
- ystävällisyys (kun Niiskuneiti löi päänsä ja jakoi soppaa köyhille)
- äidillisyys (josta ei tullut mitään, mutta ajatus on tärkein)
- avuttomuus
- läheisistä (Niiskusta) huolehtiminen
- kukkien kerääminen typeristä paikoista
Niiskuneidin piirteet eroavat siinä mielessä Nuuskamuikkusen piirteistä, etten haluaisi olla aina avuton ja tehdä typeriä asioita, mutta haluaisin edes välillä voida unohtaa järjen äänen ja heittäytyä vaaroihin. Sitä varten muut ihmiset ovat olemassa, että he voisivat sitten pelastaa minut tai poimia nilkkarenkaani, kun olen vahingossa hukannut sen.
Tärkein piirteissä on ehdottomasti rakkaus, vaikka se ehkä onkin lapsellista ja kehittymätöntä. Niiskuneiti kun kuitenkin kykenee tuntemaan mustasukkaisuutta ja halua hääleikkeihin, jotka ovat molemmat sellaisia asioita, joista minä voin vain haaveilla. Ei sillä, etten kykenisi tuntemaan rakkautta, mutta todellista mustasukkaisuutta en ole tuntenut ikinä. Enkä ehkä todellista halua mennä naimisiin edes leikilläni
Toiseksi tärkeimpänä pidän huoletonta ja avutonta tyttömäisyyttä. Kaipaan sellaisia kesäpäiviä, kun saatoin vain leijua ympäriinsä kesämekossani ilman sukkia ja kenkiä ja katsoa huulia mutristaen niitä, jotka pyysivät minua ajamaan välillä: ”enhän mä voi ajaa autoa, kun ei mulla ole kenkiä”. Lupaan, että ensi kesänä vietän useamman kuin yhden viikon kengättä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)