Elämäni hattivattina

Tuskin kukaan haluaa identifioida itseänsä hattivatteihin. Niiden elämä on saavuttamatonta päämäärää kothi matkustamista eli juuri sellaista kuin ihmisten elämä pahimmillaan. Ei ole varmaa, onko niillä tunteita tai pystyvätkö ne kommunikoimaan, sillä ainakaan ne eivät näytä sitä.

Toisinaan minä koen olevani hukassa kuin hattivatti. Suoritan jonkun muun tärkeäksi määrittelemiä askareita ja velvollisuuksia vailla todellista tietoa siitä, mitä minä saavutan tuhlaamalla aikaani sellaiseen. Välillä en tunne iloa enkä surua, vaan päivät vain vierivät ohitse. Välillä saatan olla suuressa ihmisjoukossa muka lataamassa akkujani ja rentoutumassa, mutta todellisuudessa tajuan olevani yhtä lailla toisten tuupittavana ja tunteettomana kuin mistään mitään tietämätön heinänkorsi viljapellossa.

Mielestäni hattivateilta on hyvä ottaa mallia pienissä asioissa. Vaikka niiden päättymätön vaellus on surullista, kertoo se kuitenkin uskomattomasta halusta päästä perille ja yrittää mahdottomaltakin tuntuvaa urakkaa. Minunkin elämässäni on monia asioita, joista salaa haaveilen, mutta joita en itsekään usko saavuttavani.

Toinen hyvä puoli pienissä valkoisissa otuksissa on kohtuullisissa rajoissa pysyvä tunteettomuus ja epäitsenäisyys. Minusta jokaisen ihmisen on välillä heittäydyttävä autuaan välinpitämättömäksi maailman murheista ja päässä pyörivistä tehtävistä ja rästissä olevista kotitöistä ja vain rojahdettava sohvalle tai parhaassa tapauksessa pehmustetulle aurinkotuolille nauttimaan itsestään ja olemassaolostaan. Sillä aivan varmasti hattivatteja kuitenkin kiinnostaa olla olemassa kuten kasvejakin (kurottavathan ne aina lehtensä aurinkoa kohti saadakseen enemmän valoa). Samalla tavoin ihmisten tulisi välillä luopua omasta egostaan ja olla osa joukkoa. Parhaiten sellaiseen tunteeseen tietenkin pääsee yhteisen asian eteen ponnistellessaan, kuten vaikkapa ihmispyramidia rakennettaessa tai tehtäessä ennätystä maailman suurimmasta ihmisjoukosta puhaltamassa saippuakuplia. Sellaisissa tilanteissa ei vain voi eikä tarvitse pohtia sitä, että pyykit ovat pesemättä ja kesätyö hakematta ja maailmanympärysmatka tekemättä.

Minä vertaisin muuten hattivatteja muurahaisiin, mutta muurahaiset tekevät paljon elämänsä ja olemassaolonsa eteen. Hattivatit tuntuvat niihin verrattuna uskomattoman turhilta. Olen kuitenkin sitä mieltä, että minun elämäni kannalta molemmat ovat yhtä merkityksellisiä. Rakastan muurahaisia ja niiden seuraamista ja niistä lukemista ja niistä kirjoittamista ja puhumista, mutta yhtä paljon rakastan hattivateissa niiden arvoitusta. Tuskin ratkaisen sitä koskaan, ellen vaihda pääainettani filosofiaan ja ala pohtia elämän tarkoitusta niiden kautta, sillä vapaa-aikani ei yksinkertaisesti tahdo riittää, eikä Kela varmaan hyväksyisi opintopisteiden puutteen selitykseksi hattivattien arvoituksen pohtimista, mutta aion kuitenkin yrittää.

Ainakin minun lapseni tulevat saamaan hattivatin muotoiset pehmolelut ihan vain siksi, että muistaisivat merkityksettömien olioiden merkityksellisyyden. Loppujen lopuksi me ihmisetkin olemme vain hattivatteja maailmankaikkeudessa.

Tarina ystävästäni

Minulla on elämässäni yksi esikuva, josta haluaisin nyt kertoa teille kaikille. Hän ei ole kuuluisa näyttelijä eikä muusikko eikä ydinfyysikko, vaan vielä täysin keskeneräinen pieni ihminen, vain puolitoista vuotta minua vanhempi. Erikoisinta hänessä on se, että hän tekee niin paljon rakastamiaan asioita ja levittää niin paljon hyvää energiaa ympärilleen, että välillä minun on ollut pakko tosissani pohtia, onko hänen käytöksensä jopa maanista. Olen kuitenkin aina tullut siihen tulokseen, että ei ole, koska hän kuitenkin harrastaa myös ö-luokan elokuvien katselemista ja koko päivän pyjamassa haahuilemista ja kaikkia muitakin ajanvietteitä, joita tehdäkseen pitää vain osata täydellisesti rentoutua ja antaa asioiden mennä pään läpi kuin pieni ja mitätön tuulenviri vain.

Tärkeimmät asiat, joita minä hänessä kadehdin, ovat kyky nauttia elämästä melkein sen jokaisena hetkenä ja kyky antaa aikaa itselleen ja omalle keholleen. Ystävääni voisi säännöllisen joogaamisensa ja meditointinsa puolesta pitää jonkinlaisena guruna, mutta kun hän vielä yhdistää sen iloisiin, sosiaalisiin tai luoviin toimiin yksinäisen mietiskelyn sijaan, minun on välttämätöntä pitää häntä yli-ihmisenä.

Hän oli kerran viikonlopun luonani yötä. Aluksi pelkäsin, että meille tulee tylsää, koska en tuntenut häntä vielä kovin hyvin. Pelkoni osoittautuivat täysin turhaksi. Aina aamuisin kun heräsin, hän oli jo keittänyt teetä ja kattanut pöytään sämpylöitä ja viipaloituja tomaatteja ja istui lattialla mietiskelemässä ja vääntämässä kehoaan kummallisiin asentoihin, jotka kuulemma avasivat lukkoja ja antoivat hyvälle energialle tilaa kiertää pikkuvarpaissa ja korvannipukoissa asti. Syötyämme hän aina kysyi, onko minulla suunnitelmia ja jos minulla ei ollut, me lähdimme ulos ja hän keksi tekemistä minne ikinä menimmekin: istuimme padolla katselemassa virtaavaa vettä, hän opetti minua heittämään leipää, piirsimme hiekkaan ruutuhyppelypohjan ja hypimme ruutua, otimme maasta löytämämme narunpätkän ja hypimme aakkosia vuorotellen, kävimme ostamassa paketillisen jäätelöä ja söimme sen keskellä peltoa surkeilla pienillä ilmaislusikoilla, kiersimme ilmaisia museoita, matkustimme paikallisbussilla tietämättä päämäärää ja kysyimme tuntemattomilta sijaintiamme... Voisin listata hänen keksintöjään loputtomiin. Eivät ne tietenkään olleet niin poikkeuksellisia, mutta poikkeuksellista olikin, että hän oli niin vanha (yli kaksikymmentä) ja innostui silti niin kovin asioista, joita minä ainakin tein ala-asteikäisenä.

Iltaisin laitoimme hyvää, puoli-ilmaista, eettistä ja ekologista ruokaa (hän on tietenkin vegaani, rakastaa maailmaa ja eläimiä). Minusta tuntuu, että hänen päänsä pursusi toinen toistaan parempia reseptejä, joihin ei kuitenkaan tarvittu kuin muutama hassu aines ja laaja maustevarasto. Syötyämme katsoimme piirrettyjä tai dokumentteja ja joko taannuimme vielä enemmän lapsenmielisiksi tai sitten vakavoiduimme ja keskityimme solujen saloihin tai sademetsän ihmeellisiin eliöihin.

Minä voisin puhua hänestä loputtomiin, mutta samalla kun se saa minut iloiseksi, se raastaa sydäntäni. Minä ikävöin häntä. Emme ole nähneet yli vuoteen. Hän lähti maailmalle rinkkansa ja positiivisen mielensä kanssa. Sain viimeksi tammikuussa kortin Australiasta, johon hän kertoi päätyneensä niin monen maan jälkeen, ettei niitä ollut järjellistä luetella. Hän sanoi ikävöivänsä, mutta olevansa silti tällä hetkellä niin onnellinen, että tuskin on palaamassa Suomeen vielä ainakaan tänä vuonna. Enkä minä yhtään epäile sitä toteamusta.

Ikävästäni huolimatta olen onnellinen, että minulla on sellainen ystävä. Että minun seiniini liimatuille korteille on jokin hyvä tarina ja että ne herättävät onnellisia muistoja.

Rusinoista ja lapsuudesta

Minua yritettiin kerran kiusata ala-asteella, kun vein kouluun lelu- ja herkkupäivänä rusinoita. Kaikilla muilla oli karkkipussi tai Pringles-pötkö. Kovaäänisimmät pojat nauroivat minulle päin naamaa ja sanoivat, että äitini on varmaan aika hajamielinen ja unohti käydä kaupassa. Minä kerroin, että valitsin itse rusinani ja että meillä ei syödä karkkeja. Pojat yrittivät saada muitakin innostumaan ja huusivat välitunnilla minulle että mitä rusinatytölle kuuluu. En juuri kiinnittänyt heihin huomiota, koska minusta rusinat olivat parasta mahdollista herkkua. Kaverini tarjosivat minulle kyllä karamellejakin, mutta minusta ne maistuivat muovisilta. Eikä ehkä liene tarpeen sanoakaan, että pojat kyllästyivät, koska minä osoittauduin huonoksi uhriksi. Olin liian ylpeä ja onnellinen kuivatuista rypäleistäni, etten jaksanut välittää lisäainesekoituksillaan rehentelevistä pikkupojista.

Tänä päivänä muistelen tuota mielenkiinnolla. Olinko oikeasti ylpeä vai olinko vain tyhmä. Ehkä en edes ymmärtänyt, että minua yritettiin kiusata. Ehkä ymmärsinkin, mutten kehdannut näyttää sitä ja huomaamattani reagoin juuri oikealla tavalla. Ehkä itkin kotona illalla, mutta äiti osasi lohduttaa minua ja sai minut muistamaan, että tärkeintä on seisoa oman asiansa takana.

Ja niin minä aion seistä.

Muumimamma

En ole muutamaan päivään tai viikkoon pitänyt ajatuksiani kovin kummoisina, joten en myöskään ole tuntenut tarvetta niitä julkistaa. Nyt minua kuitenkin alkaa jo harmittaa tämä ajattelemattomuus ja saamattomuus, joten ainoa mahdollisuuteni taitaa olla tietoinen aivonystyröiden vaivaaminen.

Helpoimmaksi ajattelun aiheeksi koen Muumilaakson, johon hyvin mielelläni muuttaisin asumaan, joten siksi vuorossa onkin seuraava ihannoitava henkilö: Muumimamma. Valitsin hänet juuri tänään juuri siksi, että söin mahani täyteen karkkeja ja minulle tuli huono olo. Jos olisin karamellien sijaan tyydyttänyt herkkupäivätarpeeni leipomalla pipareita tai laittamalla uuniin pannukakun Muumimamman keittokirjan ohjeiden mukaan, olisin samalla kertaa tyydyttänyt sekä nälkäni että välttynyt tältä kammottavalta ololta.

Ruoanlaiton ja leipomisen lisäksi ihailen Muumimammaa, koska hän on niin lämmin ja kärsivällinen äiti ja vaimo, että se tuskin on mahdollistakaan. Minusta olisi ihanaa asettua (sitten kun olen ensin ollut tarpeeksi pitkän ajan hölmö tyttö ja rohkea puolierakko  seikkailija) siniseen kolmikerroksiseen pyöreään taloon leipomaan pipareita, auttamaan lapsia piilopaikkojen keksimisessä, hoitamaan puutarhaa ja kertomaan isoäidin reseptikirjasta avun jokaiseen mahdolliseen pulmaan.

Lisäksi olen myös aika kateellinen Muumimamman uskomattomasta käsilaukusta, jonne mahtuu loputtomasti tärkeitä ja merkityksellisiä pikkuesineitä ja välillä jopa väsyneitä ja mukavuudenhaluisia pieniä lapsia. Eikä Muumimamman ja Muumipapan suhdetta pidä jättää mainitsematta, vaikkei moni Muumilaakson elämästä unelmoiva ehkä sitä ensimmäisenä kadehdikaan. Minä ainakin haluan yhtä onnellisen parisuhteen yhtä jännittävällä alulla. Odotan vieläkin, että uljas Muumini tulee pelastamaan minut hukkumasta ja ottaa minut asumaan itse rakentamaansa taloon lempeän villasukkia kutovan aaveen kanssa.