Elintärkeät esineet

Minä rakastan listoja. Kirjoitan lähes päivittäin listoja kaikista mahdollisista asioista. Viimeksi tein listaa siitä, mitä tavaroita ilman en tulisi toimeen. Kyseiseen touhuun minut innoitti tietenkin 100 tavaran haaste, joka mainittiin ohimennen Tiede-lehden materialismia ja joulua käsittelevässä jutussa. Kyseessä on siis hanke, johon mukaan lähteneet pyrkivät valitsemaan 100 tavaraa, joita ilman eivät pärjää, ja laittamaan kaikki muut tavarat kiertoon.

Aluksi ajattelin, että 100 tavaraa on ihan mahdollinen, jos samanlaiset esineet saa laskea kokonaisuuksina (esim. haarukat ja kirjat) ja jos huonekaluja ei oteta huomioon, mutta enemmän pohdiskellessani tulin siihen tulokseen, että sadalla tavaralla on täysin mahdoton elää, mikäli haluaa ylläpitää minkäänlaista elintasoa tai itsenäisyyttä. Jossakin tavaranvähennysohjeessa sanottiin, että harvoin käytettävistä tavaroista voi hyvin luopua ja lainata niitä aina naapurilta. Minun mielestäni tuollainen ajattelutapa on kuitenkin melko naiivi. Mitä jos kaikki ihmiset luopuisivat mattopiiskoista ja piparimuoteista? Keneltä niitä sitten lainataan? Vai onko koko homman juju siinä, että mitään ei tehdä enää itse. Ei leivota, koska ei ole kulhoa eikä kaulinta eikä uunipeltiä. Ei käydä puolukassa, koska ei ole kumisaappaita eikä ämpäriä. Ei korjata itse rikkinäisiä vaatteita tai kodinkoneita, koska ei ole ompelukonetta eikä työkaluja.

Mitä enemmän sadan tavaran haastetta ajattelen, sitä kiukkuisemmaksi tulen. Eniten minun hermojani rasittavat ihmisten tekemät listat, joissa on lähinnä vaatteita ja teknisiä välineitä. Juuri kenenkään listalta ei löydy kodinkoneita, astioita, vuodevaatteita, kynää tai muitakaan ihan normaaleja asioita, joita varmasti tarvitaan joka päivä mikäli ei asuta hotellissa tai olla jatkuvalla reppumatkalla.
Toki haasteeseen kuuluu helpotus, että yhteisiä tavaroita ei pidä laskea, mutta minusta se on erittäin kiistanalaista, sillä ovatko yksinasuvankin astiat "yhteisiä"? Entä perheenäidin monitoimikone, jota kukaan muu ei käytä? Ja jos ajatellaan, että monitoimikone on yhteinen, koska sillä tehdään ruokaa kaikille, niin onko televisiokin yhteinen, jos sitä katsotaan yhdessä? Entä tietokone, tulostin, kamera, auto, vene, kakkosauto, polkupyörä...

Jotta en nyt menettäisi hermojani täydellisesti haasteen typeryydelle, listaan ne asiat, joilla pärjäisin useamman kuukauden, mikäli eläisin muiden nurkissa. Ensimmäinen vaihtoehto on se, mitä tarvitsen Suomessa ja jälkimmäinen se, mitä tarvitsen ulkomailla. Ihan vertailun vuoksi numeroin listani:

1. Reppu tai rinkka
2. Laukku tai kaulapussi
3. Lompakko
4. Ajokortti tai passi
5. Pankkikortti
6. Kirjastokortti tai matkavakuutuskortti
7. Kännykkä
8. Kännykän laturi
9. Tietokone
10. Tietokoneen laturi
11. Tietokonelaukku/suojapussi
12. Päiväkirja
13. Penaali
14. Lyijykynä
15. Pyyhekumi
16. Kuulakärkikynä
17. Erivärinen kuulakärkikynä
18. Romaani (sen voi aina vaihtaa toiseen, kun edellinen on luettu)
19. Muistikirja
20. Kalenteri tai matkapäiväkirja
21. Alusvaatteet (lasken tämän yhdeksi, koska en jaksa alkaa eritellä)
22. Bikinit tai pipo ja kaulahuivi (riippuen vuodenajasta, eikä niinkään siitä, olenko matkalla)
23. Käsineet
24. Sukkahousut
25. Toiset sukkahousut
26. Legginssit
27. Mekko
28. Erilainen mekko
29. Shortsit tai pitkät housut (riippuen vuodenajasta)
30. T-paita
31. Pitkähihainen t-paita
32. Toinen pitkähihainen t-paita
33. Lämmin paita
34. Takki
35. Kesäkengät / talvikengät (riippuen vuodenajasta)
37. Juhlakengät tai sandaalit
38. Kumisaappaat (vain Suomessa, enkä tarvitse näitä, jos ei ole sateinen sää)
39. Pelikortit
40. Hiusharja
41. Pyyhe
42. Korvalappustereot tai MP3-soitin
43. Laturi soittimeen
44. Piuha, jolla voi siirtää musiikkia koneelta soittimeen
45. Levyt (riittää, että ne ovat tietokoneeni muistissa, mutta laitoin ne kuitenkin tähän, koska on ehdottoman tärkeää, että ne ovat aina matkassa)
46. Hammasharja
47. Yöpuku tai suuri t-paita nukkumista varten

Jos joku on jaksanut lukea listani alusta loppuun asti olen ensinnäkin hämmästynyt ja toiseksi haluaisin kysyä, puuttuuko siitä mielestäsi jotain oleellista. En millään jaksa enää ajatella.

Niiskuneidistä

Minun elämäni on yhtä suurta suunnitelmaa. Suunnittelen ja teen listoja ja teen listoja ja suunnittelen. Mitään ei silti tapahdu. Mikään ei silti muutu. Olen jopa harkinnut koko tämän blogin poistamista, sillä kuten sanoin, ei minua ole olemassa, en minä ole mitään.

Minua kuitenkin harmittaa niiden kolmen ihmisen puolesta, jotka mitä todennäköisimmin ovat oikeita käsin kosketeltavia ihmisiä ja joka mitä toivottavimmin vielä viikonkin päästä muistavat yhden uuden nimen seuraamiensa blogien listalla. Minua itseäni ainakin harmittaisi, jos harrastaisin tuollaisten listojen tekemistä ja uusi aluevaltaukseni yhtäkkiä katoaisi viestiä jättämättä.

Niinpä aion jatkaa Muumilaakso-teemalla ja kirjoittaa, miksi haluaisin olla Niiskuneiti. Niiskuneidin kadehdittavat piirteet tulevat tässä:

- rakkaus Muumipeikkoa kohtaan

- tyttömäisyys

- ystävällisyys (kun Niiskuneiti löi päänsä ja jakoi soppaa köyhille)

- äidillisyys (josta ei tullut mitään, mutta ajatus on tärkein)

- avuttomuus

- läheisistä (Niiskusta) huolehtiminen

- kukkien kerääminen typeristä paikoista

Niiskuneidin piirteet eroavat siinä mielessä Nuuskamuikkusen piirteistä, etten haluaisi olla aina avuton ja tehdä typeriä asioita, mutta haluaisin edes välillä voida unohtaa järjen äänen ja heittäytyä vaaroihin. Sitä varten muut ihmiset ovat olemassa, että he voisivat sitten pelastaa minut tai poimia nilkkarenkaani, kun olen vahingossa hukannut sen.

Tärkein piirteissä on ehdottomasti rakkaus, vaikka se ehkä onkin lapsellista ja kehittymätöntä. Niiskuneiti kun kuitenkin kykenee tuntemaan mustasukkaisuutta ja halua hääleikkeihin, jotka ovat molemmat sellaisia asioita, joista minä voin vain haaveilla. Ei sillä, etten kykenisi tuntemaan rakkautta, mutta todellista mustasukkaisuutta en ole tuntenut ikinä. Enkä ehkä todellista halua mennä naimisiin edes leikilläni

Toiseksi tärkeimpänä pidän huoletonta ja avutonta tyttömäisyyttä. Kaipaan sellaisia kesäpäiviä, kun saatoin vain leijua ympäriinsä kesämekossani ilman sukkia ja kenkiä ja katsoa huulia mutristaen niitä, jotka pyysivät minua ajamaan välillä: ”enhän mä voi ajaa autoa, kun ei mulla ole kenkiä”. Lupaan, että ensi kesänä vietän useamman kuin yhden viikon kengättä.

Lisäksi minun pitäisi kerätä enemmän kukkasia. Lupaan, että ensi vuonna kerään kukkia vähintään kerran viikossa. Sitten olisin varmasti onnellisempi. On kai mahdotonta olla olematta onnellinen, jos on kerännyt kimpun kukkia.

Ajatukseni hulluudesta

Minulla oli kerran mielikuvitusystävä. Se oli pieni ja vaalea ja kulki vierelläni tekemässä sarkastisia huomautuksia ja käskemässä minua ottamaan itseäni niskasta kiinni. Eräänä päivänä minä näin sen, siis todellakin näin ihan omilla fyysisillä silmilläni. Aluksi tietenkin ajattelin, että mielikuvitukseni vain temppuilee, mutta lähestyessäni sitä se liikkui aivan omasta tahdostaan. Sitten tajusin sen katselevan minua. Ikävä kyllä minulla oli kiire, joten jouduin jatkamaan matkaa. Se ei lähtenyt seuraamaan, vaan jäi vaan tuijottamaan perääni.

Myöhemmin näin sen uudestaan. Minun teki mieli mennä lähemmäs nähdäkseni liikkuuko se, mutta en viitsinyt häiritä. Ajattelin sen katoavan kun tarpeeksi kauan yritän keskittyä realistisempiin asioihin. Mutta ei se kadonnut. Se vaani minua aina samassa paikassa, kunnes eräänä päivänä olin jo niin tottunut siihen, että uskaltauduin kysymään toiselta ihmiseltä, näkeekö hän sitä.

Ja hän näki. Hän sanoi, että se on pelottava.

Vähän sen jälkeen se katosi emmekä kumpikaan nähneet sitä enää. Minä luulin, että se on kuollut, että minä olen tappanut sen muuttamalla sen mielikuvitusystävästä oikeaksi ja kyseenalaistamalla vielä sen todenmukaisuuden. Olin melkein surullinen sen kuolemasta. Ajattelin, että olisin voinut auttaa sitä, kunnes lopulta unohdin, että sitä oli ikinä ollutkaan. Kehitin itselleni uuden mielikuvitusystävän, joka oli niin epärealistinen, etten voisi sitä nähdä tulematta oikeasti hulluksi.

 Eikä aikaakaan kun näin jälleen ystävän numero yksi. Siellä se oli samalla vanhalla paikallaan tuijottamassa minua. Tulin siihen tulokseen, että se on todellinen. Tai sitten minä vain olen hullu. En sulkisi pois kumpaakaan vaihtoehtoa.

Elämäni Nuuskamuikkusena

Minä ajattelen usein olevani kooste Muumilaakson asukkaita. Jokainen rakkaasta lastenohjelmasarjasta tuttu hahmo herättää minussa joitakin samaistumiseen ja toisaalta joitakin kateuteen viittaavia tunteita. Ajattelin nyt esitellä niistä ensimmäisen ja minulle rakkaimman: Nuuskamuikkusen.

Nuuskamuikkusen positiivisia ja kadehdittavia piirteitä ovat seuraavat:

- kyky ottaa rennosti

- huuliharpun soittotaito

- halu vaeltaa ja päästä pois tutuista ympäristöistä

- kekseliäs tapa ottaa omaa aikaa mutta kuitenkin olla myös sosiaalinen

- antimaterialistinen maailmankatsomus

- kyky mahduttaa koko elämä yhteen reppuun

- auttamisenhalu

Minä haluaisin voida allekirjoittaa noista piirteistä jokaisen, mutta ikävä kyllä se tuntuu kovin mahdottomalta. Suurin syy siihen varmaan on, ettei todelliseen elämään voi soveltaa samanlaisia toimintamalleja kuin Muumilaakson elämään, mutta on syytä minussa itsessänikin. Miksen vain luovu tavaroistani edes lyhyeksi aikaa? Miksen voi olla ostamatta uusia esineitä ja lähteä matkalle vain välttämätön mukanani? Miksen opettele soittamaan huuliharppua ja makoile kaikkea vapaa-aikaani nurmikoilla?

En kuitenkaan aio masentaa niin itseäni kuin muitakaan Nuuskamuikkuselämästä haaveilevia listaamalla epäkohtia itsessäni tai todellisessa elämässä, vaan aion kertoa, missä olen jo onnistunut ja minähän olen onnistunut monessa. Olen pakannut elämäni useaksi viikoksi miellyttävän kevyeen rinkkaan ja kiertänyt Eurooppaa keräten matkamuistoja ainoastaan aivojeni muistisyövereihin. Olen myös istunut aurinkoisina kesäpäivinä kuistilla opettelemassa huuliharpun soittoa ja rentoa olemista.

Viimeaikaisista saavutuksistani suurimpia ovat olleet sellaiset illat, kun olen jättänyt kissanristiäiset ja pikkupikkujoulut väliin ja jäänyt kotiin viettämään sitä niin kaivattua omaa aikaa. Usein sen seurauksena olen saanut tehtyä asioita, joista seuraavana aamuna päänsärystä ja heikotuksesta kärsivät vain unelmoivat, joten minulla on ollut myös oivia tilaisuuksia osoittaa empaattisuutta ja lähimmäisenrakkautta. Toki on vähän eri asia lainata kaverille luentomuistiinpanoja kuin pelastaa toistakymmentä orpolasta ja viedä heidät Muumimamman hoidettavaksi, mutta uskon, että autettavat ovat olleet suunnilleen yhtä kiitollisia.

Toivon, että pikku hiljaa suuria saavutuksia tulee lisää, eikä aikaakaan kun voin hyvällä omallatunnolla ruksia listalta kaikki piirteet itseeni sopivina. Kun se päivä koittaa, pidän suuret juhlat ylhäisessä yksinäisyydessäni eli vietän koko illan vain huuliharppu seuranani katselemassa virtaavaa jokea tai laskevaa aurinkoa.

Käsite nimeltä Maisa

Minä olen Maisa.

Minua ei oikeasti ole olemassa. Minä olen vain unelma, alter-ego, mielikuvitusystävä, tulevaisuudenkuva tai palasista koottu kollaasi. Silti olisi väärin kutsua minua fiktiiviseksi, sillä minulla on paljon omiakin unelmia itseni ja tulevaisuuteni suhteen. Niitä on jopa enemmän kuin monella todellisella henkilöllä.

Kirjoitan tätä, koska pidän itsestäni ja toivon muiden saavan minun ajatuksistani samaa iloa kuin mitä itse saan. Lisäksi minussa on muutamia ominaisuuksia, joita en itsekään vielä ole tiedostanut, enkä sen vuoksi voi kääntää niitä edukseni. Toivon sellaisten asioiden paljastuvan tässä kirjoittaessa tai vähintään kirjoittamisen herättämiä ajatuksia pyöriteltäessä.

Minulle saa esittää kysymyksiä, joskaan en ole varma, kykenenkö niihin vastaamaan. Kuten kerroin, minua ei ole olemassa ja fiktiiviset henkilöt ovat usein puutteellisia. Kuinka usein muka esimerkiksi kirjojen päähenkilöt käyvät vessassa tai täyttävät veroilmoituksia?