Tarina ystävästäni

Minulla on elämässäni yksi esikuva, josta haluaisin nyt kertoa teille kaikille. Hän ei ole kuuluisa näyttelijä eikä muusikko eikä ydinfyysikko, vaan vielä täysin keskeneräinen pieni ihminen, vain puolitoista vuotta minua vanhempi. Erikoisinta hänessä on se, että hän tekee niin paljon rakastamiaan asioita ja levittää niin paljon hyvää energiaa ympärilleen, että välillä minun on ollut pakko tosissani pohtia, onko hänen käytöksensä jopa maanista. Olen kuitenkin aina tullut siihen tulokseen, että ei ole, koska hän kuitenkin harrastaa myös ö-luokan elokuvien katselemista ja koko päivän pyjamassa haahuilemista ja kaikkia muitakin ajanvietteitä, joita tehdäkseen pitää vain osata täydellisesti rentoutua ja antaa asioiden mennä pään läpi kuin pieni ja mitätön tuulenviri vain.

Tärkeimmät asiat, joita minä hänessä kadehdin, ovat kyky nauttia elämästä melkein sen jokaisena hetkenä ja kyky antaa aikaa itselleen ja omalle keholleen. Ystävääni voisi säännöllisen joogaamisensa ja meditointinsa puolesta pitää jonkinlaisena guruna, mutta kun hän vielä yhdistää sen iloisiin, sosiaalisiin tai luoviin toimiin yksinäisen mietiskelyn sijaan, minun on välttämätöntä pitää häntä yli-ihmisenä.

Hän oli kerran viikonlopun luonani yötä. Aluksi pelkäsin, että meille tulee tylsää, koska en tuntenut häntä vielä kovin hyvin. Pelkoni osoittautuivat täysin turhaksi. Aina aamuisin kun heräsin, hän oli jo keittänyt teetä ja kattanut pöytään sämpylöitä ja viipaloituja tomaatteja ja istui lattialla mietiskelemässä ja vääntämässä kehoaan kummallisiin asentoihin, jotka kuulemma avasivat lukkoja ja antoivat hyvälle energialle tilaa kiertää pikkuvarpaissa ja korvannipukoissa asti. Syötyämme hän aina kysyi, onko minulla suunnitelmia ja jos minulla ei ollut, me lähdimme ulos ja hän keksi tekemistä minne ikinä menimmekin: istuimme padolla katselemassa virtaavaa vettä, hän opetti minua heittämään leipää, piirsimme hiekkaan ruutuhyppelypohjan ja hypimme ruutua, otimme maasta löytämämme narunpätkän ja hypimme aakkosia vuorotellen, kävimme ostamassa paketillisen jäätelöä ja söimme sen keskellä peltoa surkeilla pienillä ilmaislusikoilla, kiersimme ilmaisia museoita, matkustimme paikallisbussilla tietämättä päämäärää ja kysyimme tuntemattomilta sijaintiamme... Voisin listata hänen keksintöjään loputtomiin. Eivät ne tietenkään olleet niin poikkeuksellisia, mutta poikkeuksellista olikin, että hän oli niin vanha (yli kaksikymmentä) ja innostui silti niin kovin asioista, joita minä ainakin tein ala-asteikäisenä.

Iltaisin laitoimme hyvää, puoli-ilmaista, eettistä ja ekologista ruokaa (hän on tietenkin vegaani, rakastaa maailmaa ja eläimiä). Minusta tuntuu, että hänen päänsä pursusi toinen toistaan parempia reseptejä, joihin ei kuitenkaan tarvittu kuin muutama hassu aines ja laaja maustevarasto. Syötyämme katsoimme piirrettyjä tai dokumentteja ja joko taannuimme vielä enemmän lapsenmielisiksi tai sitten vakavoiduimme ja keskityimme solujen saloihin tai sademetsän ihmeellisiin eliöihin.

Minä voisin puhua hänestä loputtomiin, mutta samalla kun se saa minut iloiseksi, se raastaa sydäntäni. Minä ikävöin häntä. Emme ole nähneet yli vuoteen. Hän lähti maailmalle rinkkansa ja positiivisen mielensä kanssa. Sain viimeksi tammikuussa kortin Australiasta, johon hän kertoi päätyneensä niin monen maan jälkeen, ettei niitä ollut järjellistä luetella. Hän sanoi ikävöivänsä, mutta olevansa silti tällä hetkellä niin onnellinen, että tuskin on palaamassa Suomeen vielä ainakaan tänä vuonna. Enkä minä yhtään epäile sitä toteamusta.

Ikävästäni huolimatta olen onnellinen, että minulla on sellainen ystävä. Että minun seiniini liimatuille korteille on jokin hyvä tarina ja että ne herättävät onnellisia muistoja.

Rusinoista ja lapsuudesta

Minua yritettiin kerran kiusata ala-asteella, kun vein kouluun lelu- ja herkkupäivänä rusinoita. Kaikilla muilla oli karkkipussi tai Pringles-pötkö. Kovaäänisimmät pojat nauroivat minulle päin naamaa ja sanoivat, että äitini on varmaan aika hajamielinen ja unohti käydä kaupassa. Minä kerroin, että valitsin itse rusinani ja että meillä ei syödä karkkeja. Pojat yrittivät saada muitakin innostumaan ja huusivat välitunnilla minulle että mitä rusinatytölle kuuluu. En juuri kiinnittänyt heihin huomiota, koska minusta rusinat olivat parasta mahdollista herkkua. Kaverini tarjosivat minulle kyllä karamellejakin, mutta minusta ne maistuivat muovisilta. Eikä ehkä liene tarpeen sanoakaan, että pojat kyllästyivät, koska minä osoittauduin huonoksi uhriksi. Olin liian ylpeä ja onnellinen kuivatuista rypäleistäni, etten jaksanut välittää lisäainesekoituksillaan rehentelevistä pikkupojista.

Tänä päivänä muistelen tuota mielenkiinnolla. Olinko oikeasti ylpeä vai olinko vain tyhmä. Ehkä en edes ymmärtänyt, että minua yritettiin kiusata. Ehkä ymmärsinkin, mutten kehdannut näyttää sitä ja huomaamattani reagoin juuri oikealla tavalla. Ehkä itkin kotona illalla, mutta äiti osasi lohduttaa minua ja sai minut muistamaan, että tärkeintä on seisoa oman asiansa takana.

Ja niin minä aion seistä.