Tuskin kukaan haluaa identifioida itseänsä hattivatteihin. Niiden elämä on saavuttamatonta päämäärää kothi matkustamista eli juuri sellaista kuin ihmisten elämä pahimmillaan. Ei ole varmaa, onko niillä tunteita tai pystyvätkö ne kommunikoimaan, sillä ainakaan ne eivät näytä sitä.
Toisinaan minä koen olevani hukassa kuin hattivatti. Suoritan jonkun muun tärkeäksi määrittelemiä askareita ja velvollisuuksia vailla todellista tietoa siitä, mitä minä saavutan tuhlaamalla aikaani sellaiseen. Välillä en tunne iloa enkä surua, vaan päivät vain vierivät ohitse. Välillä saatan olla suuressa ihmisjoukossa muka lataamassa akkujani ja rentoutumassa, mutta todellisuudessa tajuan olevani yhtä lailla toisten tuupittavana ja tunteettomana kuin mistään mitään tietämätön heinänkorsi viljapellossa.
Mielestäni hattivateilta on hyvä ottaa mallia pienissä asioissa. Vaikka niiden päättymätön vaellus on surullista, kertoo se kuitenkin uskomattomasta halusta päästä perille ja yrittää mahdottomaltakin tuntuvaa urakkaa. Minunkin elämässäni on monia asioita, joista salaa haaveilen, mutta joita en itsekään usko saavuttavani.
Toinen hyvä puoli pienissä valkoisissa otuksissa on kohtuullisissa rajoissa pysyvä tunteettomuus ja epäitsenäisyys. Minusta jokaisen ihmisen on välillä heittäydyttävä autuaan välinpitämättömäksi maailman murheista ja päässä pyörivistä tehtävistä ja rästissä olevista kotitöistä ja vain rojahdettava sohvalle tai parhaassa tapauksessa pehmustetulle aurinkotuolille nauttimaan itsestään ja olemassaolostaan. Sillä aivan varmasti hattivatteja kuitenkin kiinnostaa olla olemassa kuten kasvejakin (kurottavathan ne aina lehtensä aurinkoa kohti saadakseen enemmän valoa). Samalla tavoin ihmisten tulisi välillä luopua omasta egostaan ja olla osa joukkoa. Parhaiten sellaiseen tunteeseen tietenkin pääsee yhteisen asian eteen ponnistellessaan, kuten vaikkapa ihmispyramidia rakennettaessa tai tehtäessä ennätystä maailman suurimmasta ihmisjoukosta puhaltamassa saippuakuplia. Sellaisissa tilanteissa ei vain voi eikä tarvitse pohtia sitä, että pyykit ovat pesemättä ja kesätyö hakematta ja maailmanympärysmatka tekemättä.
Minä vertaisin muuten hattivatteja muurahaisiin, mutta muurahaiset tekevät paljon elämänsä ja olemassaolonsa eteen. Hattivatit tuntuvat niihin verrattuna uskomattoman turhilta. Olen kuitenkin sitä mieltä, että minun elämäni kannalta molemmat ovat yhtä merkityksellisiä. Rakastan muurahaisia ja niiden seuraamista ja niistä lukemista ja niistä kirjoittamista ja puhumista, mutta yhtä paljon rakastan hattivateissa niiden arvoitusta. Tuskin ratkaisen sitä koskaan, ellen vaihda pääainettani filosofiaan ja ala pohtia elämän tarkoitusta niiden kautta, sillä vapaa-aikani ei yksinkertaisesti tahdo riittää, eikä Kela varmaan hyväksyisi opintopisteiden puutteen selitykseksi hattivattien arvoituksen pohtimista, mutta aion kuitenkin yrittää.
Ainakin minun lapseni tulevat saamaan hattivatin muotoiset pehmolelut ihan vain siksi, että muistaisivat merkityksettömien olioiden merkityksellisyyden. Loppujen lopuksi me ihmisetkin olemme vain hattivatteja maailmankaikkeudessa.
