Rusinoista ja lapsuudesta

Minua yritettiin kerran kiusata ala-asteella, kun vein kouluun lelu- ja herkkupäivänä rusinoita. Kaikilla muilla oli karkkipussi tai Pringles-pötkö. Kovaäänisimmät pojat nauroivat minulle päin naamaa ja sanoivat, että äitini on varmaan aika hajamielinen ja unohti käydä kaupassa. Minä kerroin, että valitsin itse rusinani ja että meillä ei syödä karkkeja. Pojat yrittivät saada muitakin innostumaan ja huusivat välitunnilla minulle että mitä rusinatytölle kuuluu. En juuri kiinnittänyt heihin huomiota, koska minusta rusinat olivat parasta mahdollista herkkua. Kaverini tarjosivat minulle kyllä karamellejakin, mutta minusta ne maistuivat muovisilta. Eikä ehkä liene tarpeen sanoakaan, että pojat kyllästyivät, koska minä osoittauduin huonoksi uhriksi. Olin liian ylpeä ja onnellinen kuivatuista rypäleistäni, etten jaksanut välittää lisäainesekoituksillaan rehentelevistä pikkupojista.

Tänä päivänä muistelen tuota mielenkiinnolla. Olinko oikeasti ylpeä vai olinko vain tyhmä. Ehkä en edes ymmärtänyt, että minua yritettiin kiusata. Ehkä ymmärsinkin, mutten kehdannut näyttää sitä ja huomaamattani reagoin juuri oikealla tavalla. Ehkä itkin kotona illalla, mutta äiti osasi lohduttaa minua ja sai minut muistamaan, että tärkeintä on seisoa oman asiansa takana.

Ja niin minä aion seistä.