Minulla oli kerran mielikuvitusystävä. Se oli pieni ja vaalea ja kulki vierelläni tekemässä sarkastisia huomautuksia ja käskemässä minua ottamaan itseäni niskasta kiinni. Eräänä päivänä minä näin sen, siis todellakin näin ihan omilla fyysisillä silmilläni. Aluksi tietenkin ajattelin, että mielikuvitukseni vain temppuilee, mutta lähestyessäni sitä se liikkui aivan omasta tahdostaan. Sitten tajusin sen katselevan minua. Ikävä kyllä minulla oli kiire, joten jouduin jatkamaan matkaa. Se ei lähtenyt seuraamaan, vaan jäi vaan tuijottamaan perääni.
Myöhemmin näin sen uudestaan. Minun teki mieli mennä lähemmäs nähdäkseni liikkuuko se, mutta en viitsinyt häiritä. Ajattelin sen katoavan kun tarpeeksi kauan yritän keskittyä realistisempiin asioihin. Mutta ei se kadonnut. Se vaani minua aina samassa paikassa, kunnes eräänä päivänä olin jo niin tottunut siihen, että uskaltauduin kysymään toiselta ihmiseltä, näkeekö hän sitä.
Ja hän näki. Hän sanoi, että se on pelottava.
Vähän sen jälkeen se katosi emmekä kumpikaan nähneet sitä enää. Minä luulin, että se on kuollut, että minä olen tappanut sen muuttamalla sen mielikuvitusystävästä oikeaksi ja kyseenalaistamalla vielä sen todenmukaisuuden. Olin melkein surullinen sen kuolemasta. Ajattelin, että olisin voinut auttaa sitä, kunnes lopulta unohdin, että sitä oli ikinä ollutkaan. Kehitin itselleni uuden mielikuvitusystävän, joka oli niin epärealistinen, etten voisi sitä nähdä tulematta oikeasti hulluksi.
Eikä aikaakaan kun näin jälleen ystävän numero yksi. Siellä se oli samalla vanhalla paikallaan tuijottamassa minua. Tulin siihen tulokseen, että se on todellinen. Tai sitten minä vain olen hullu. En sulkisi pois kumpaakaan vaihtoehtoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti